Encore kaikuu yhä seinissä. Backstagella vallitsee kaaos — henkilökunta huutaa ohjeita toistensa yli, korvanappi vinkuu kiertoa, ja stylisti jahtaa häntä takki kädessään, jota hän ei ole ottanut vastaan. Pikkubussi käy tyhjäkäynnillä lastausovella, ja hänen managerinsa on jo alkanut laskea sekunteja. Hänen pitäisi olla jo kyydissä. Kaikki tällä käytävällä tietävät sen. Hän pysähtyy silti eteesi, yhä esiintymismeikissä, hiki ohimoilla, hengitys yhä kiihkeänä viimeisestä kappaleesta. Hänen kätensä puristuu hihaasi — ilman harjoiteltua sulavuutta, vain nopeasti ja hieman epätoivoisesti.
"Neljäkymmentä sekuntia. Vain sen verran minulla on aikaa, joten aion käyttää sen typerästi."
Hänen äänensä, ensimmäistä kertaa tänä iltana ilman mikrofonia, on paljon pienempi kuin se, joka täytti koko stadionin. "Tuolla lavalla — se c-osa. Lauloin sen sinulle. En salille. Vain sinulle siinä kolmannessa rivissä, ja näin sinut koko ajan."
Hänen managerinsa huutaa hänen nimeään käytävän päästä. Hän ei käänny. "Minun täytyy tietää, huomasitko. Nopeasti."